maanantai 23. helmikuuta 2009

Aamu

Heräsin noin kahdelta. Ei postia - mikä helpotus. Tein sata punnerrusta ja muistan ettei minulla ole mitään ruokaa. Mietin pummisinko kämppikseltä rahaa. Ei oikein kehtaisi.

Aamu tuntuu aina toiveikkaammalta kuin ilta. Tänään täytyy yrittää aktiivisesti keksiä tekemistä josta saa rahaa. Löydän mol.fi:stä työtarjouksen googlelta ja hymähdän: Tuo voisi olla hauskaa. Suljen sivun ja avaan irkin.

En jaksanutkaan mennä nukkumaan vaan latasin ja katsoin kaksi uusinta jaksoa Terminator: The Sarah Connor Chroniclesia. Katson usein tv-sarjoja - ne ovat hyvä tapa paeta paskaa todellisuuttani. Tein myös sata punnerrusta - koetan uskotella itselleni että pysyn kunnossa niillä muutamilla lihasharjoitteilla mitä teen lähes joka päivä. En tietenkään pysy. Tuskin siitä haittaakaan voi olla, tosin.

Kello on puoli kuusi. Muut ihmiset alkavat kai pikkuhiljaa herätä, minä menen nukkumaan. En edes oikein tiedä miksi - en ole väsynyt. Suurin syy lienee se että nukkuessa kaikki on jokseenkin hyvin sen jälkeen kun saa unen päästä kiinni. Minulla on pari savuketta. Tekisi mieli mennä tupakoimaan, mutta taidan kuitenkin säästää niitä sellaiseen hetkeen kun ahdistus kasvaa sietämättömäksi. Löysin myös pussin jossa on lähes kymmenen euroa viiden ja kymmenen sentin kolikkoina. Niillä voisi ostaa huomenna ruokaa, mutta en kehtaa maksaa sellaisilla kaupan kassalla. Kaupan kassalla täytyy muutenkin olla vähintään kaksi kertaa tarvittava rahasumma käteisenä, koska electron ei välttämättä toimi ja sellainen tilanne luultavasti tappaisi.

Häpeän. Paljon ja kaikkea. Häpeän maksaa kolikoilla, häpeän olla köyhä, häpeän olla epäonnistunut, häpeän sitä että valehtelen koko elämäni muille. Häpeän ulkonäköäni, omia juttujani ja sitä miten helvetin epäkiinnostava voinkaan olla koko maailman mielestä. Ehkä eniten häpeän sitä että olen luovuttaja.

Tästä blogista ja minusta

Moi.
Minä olen nörtti. Elän tylsää nörtin elämää ja koetan parhaani mukaan selvitä elossa suomalaisessa yhteiskunnassa ja ajattelin kirjoittaa nimenomaan siitä: Kuinka vaikeaa se minulle on.

Olen jonkinlainen neurootikko: Pelkään kaikkia uusia tilanteita ja vältän niitä viimeiseen asti. Kannan mukanani pakkoneuroosia ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa - luultavasti. Tässä kohtaa tuntuu varsin epätodennäköiseltä että koskaan pääsisin itselleni sellaista diagnoosia hankkimaan: Olen miettinyt jo monta vuotta kuinka voisin kertoa elämästäni jonkinlaiselle psykiatrille joka voisi ratkaista kaikki ongelmani. Olen jopa kirjoittanut asiani useampaan kertaan paperille, se ei vain ole erityisesti auttanut kun ne ovat lopulta päätyneet roskikseen jonkun muuton yhteydessä.

Sosiaalisten tilanteiden pelko vaikeuttaa tehokkaasti elämää tässä yhteiskunnassa: Yliopisto-opiskelusta ei yllättäen tullut mitään, opintotuen saaminen lakkasi ja elän nyt toista vuotta yleisellä asumistuella: Sosiaalituen hakeminen ei vain ole vieläkään onnistunut. Rahaa olen saanut tekemällä kaikenlaisia pieniä IT-alan töitä jotka ovat sitten pitäneet minut juuri ja juuri pinnan yläpuolella. Oikeat työt kun vaativat ihmiskontaktia yleensä jo työhaastattelun muodossa, puhumattakaan tilanteesta kun törmäät ensimmäiseen ongelmaan työtehtävien suorittamisessa.

Vaikean tilanteen tullen pystyn lähinnä sulkemaan puhelimeni (mikäli puhelinoperaattori ei tee sitä maksamattomien laskujen takia - tapahtuu noin parin kuukauden välein), lopettamaan sähköposteihin ja kaikenlaisiin viestimiin vastaamisen.

Elän mahdollisimman halvasti, solussa. Aikani käytän kaikenlaiseen epäolennaiseen: Surffailen pakonomaisesti internetin uutissivustoilla, käyn loputtomasti samoja maailman turhimpia keskustelua irc:ssä ja mietin kuinka mukavaa olisi olla todellisessa kanssakäymisessä ihmisten kanssa.

Olen mielestäni varsin sivistynyt: Kun on paljon vapaa-aikaa tulee luettua paljon. Kuten luultavasti kaikki nörtit, törmätessäni itselleni tuntemattomaan aiheeseen vietän tunteja internetin ääressä ottamassa siitä selvää. Teen kaikkeni että ihmiset ympärillä kuvittelevat minun elävän samanlaista, normaalia elämää kuin hekin. Käyn kaljalla kavereiden kanssa vaikkei minulla olisi siihen koskaan varaa - tuloni ovat 200 euroa kuukaudessa ja soluhuoneeni vuokra, vesi, sähkö, internet ja puhelinlasku nousevat yhteensä neljäänsataan euroon. Tämä erotus sitten täytyy lopulta soveltaa jotenkin: Koska se on tekstiviestivippi, koska sattumanvarainen lahjoitus vanhemmilta, koska jonkinlainen "työkeikka": "Kaverinkaverin firma tarvitsis kotisivut, voitko sä tehdä?" jne.

Tämän päivän keskeiset saavutukset kiteytyvät heräämiseen kahdentoista aikaan, internetin uutisten lukemiseen ja niiden kommentointiin irc:ssä, lounaaseen (pakastepussi keittojuureksia ja kaksi nakkia: keitto) ja loputtomaan spekulointiin siitä jaksaisinko siivota. Totesin etten jaksa. Tänään on yhden puhelinlaskun perintäkirjeen eräpäivä: intrum justitia toivoo noin 40 euroa. Valitettavasti tilillä ei ole rahaa enkä ole saanut kuluvan kuun vuokraakaan maksettua - tämän kuun asumistuella sain juuri ja juuri tarpeeksi kasaan viime vuoden vuokrasta. Nettilaskukin olisi maksamatta.

Huomenna on kai pakko koettaa saada jostain kaverilainaa että saan tuon maksettua. Tekstarivippien korot ovat vähän kovia. Pitäisi myydä jotain huuto.netissä, en vain koskaan saisi tavaroita vietyä postiin. Laittaisin tähän blogiin google-mainokset mutta tuskin niistä koskaan kertyisi sitä sataa dollaria mikä on googlen lähettämän maksun minimisumma joten en jaksa.

En kuitenkaan koskaan paljastaisi tilaani ihmisille ympärilleni. Sitä en tiedä kuinka toimin kun korttitalo lopulta hajoaa: Kun en saa enää mistään sitä tarvittavaa vippiä, saan häädön, velat menevät käräjille jne. Luultavasti pidän pokkani ja keksin sopivan valheen. Jos näyttää silti että kaikki paljastuu, päädyn luultavasti lopulta päättämään omat päiväni.

En edes tiedä tuleeko tätä blogia kukaan koskaan lukemaan kun en voi tätä oikein edes mainostaa. Jos joku kuitenkin tämän tekstin lukee niin toivon teitä katsomaan ympärillenne ja huomioimaan kaltaiseni ihmiset. En voi tietenkään puhua muiden puolesta, mutta en jaksa uskoa olevani yksin tällaisessa tilanteessa.

Tietysti toivon että jonain päivänä kykenisin tekemään itselleni jotakin, paranemaan tästä helvetistä, ehkä saattamaan opintoni loppuun ja/tai siirtymään työelämään. Se vain tuntuu kovin epätodennäköiseltä.

En kuitenkaan ole tänään kovin masentunut. Olen päässyt ylös sängystä ja saanut jopa aikaiseksi perustaa tämän blogin. Masentuneet päivät ovat asia erikseen, mutta niistä en välitä nyt kirjoittaa sen enempää. Huomenna pitäisi keksiä jostain sitä rahaa ettei intrum justitia ala oikeasti perimään ja koska vikat pakastevihannekset menivät tänään, täytyisi saada rahaa että voisi mennä ruokakauppaan. Voisin kertoa teille paljon siitä kuinka ahdistavaa se on, joten teen sen varmaan huomenna.

Olisi hieman nälkä. Taidan juoda lisää vettä.